New Yorkissa päättyi juuri vuosittain pidettävä HLPF – foorumi, johon maailman maat kokoontuvat seuraamaan kestävän kehityksen tavoitteiden, Agenda 2030:n toimeenpanoa. Se perustuu maiden vapaaehtoisille raporteille. Osa maista näyttää ajattelevan tämän olevan hyvä tilaisuus matkailun edistämiselle, ja ne keskittyvät maakohtaisissa raporteissaan kauniita maisemia sisältäviin videoesityksiin.
Onneksi monet maat ovat ryhtyneet kestävän kehityksen tavoitteiden kansalliseen toimenpanoon, josta on aidosti jotain raportoitavaa. Parhaat toivat avoimesti esiin myös sen, missä maan täytyy vielä petrata. Tässä suhteessa Saksan malli oli kiinnostava: sen kestävän kehityksen strategia on tehty ulkopuolisen vertaisarvioinnin avulla.
Foorumissa käsitellään joka vuosi hieman eri tavoitteita, mutta aina on mukana tavoite 17, joka koskee koko agendan toimeenpanon edellytyksiä. Tänä vuonna tarkastelussa olivat tavoitteet, jotka käsittelevät vettä ja sanitaatiota (tavoite 6), energiaa (tavoite 7), kestäviä kaupunkeja (tavoite 11), kestävää tuotantoa ja kulutusta (tavoite 12) maaekosysteemejä, metsiä ja biodiversiteettiä (tavoite 15).
Suomi raportoi vuonna 2016, joten se ei kuulunut tänä vuonna raportoineiden 46 maan joukkoon. Ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen toimi kommentaattorina yhdessä paneelissa, jossa esiteltiin maiden raportteja, ja oli puhujana yhteensä 10 tilaisuudessa. Kaikkinensa Suomen noin 25 osallistujasta koostuvan delegaation edustajat toimivat erittäin aktiivisesti puhujina, järjestäjinä ja moderaattoreina lukuisissa tilaisuuksissa sekä kukin omissa verkostoissaan. Suomen pääsivutapahtuma tänä vuonna käsitteli Arktisen Neuvoston toimintaa ja arktisen alueen kytköksiä muihin alueisiin.
Riippumattoman kansalaisyhteiskunnan toimintaedellytykset turvattava
Kourallinen maita antoi oman raportointinsa aikana puheenvuoron alkuperäiskansojen, kansalaisjärjestöjen ja/tai nuorison edustajille. Tämä on kannatettavaa, mutta tärkeintä on kuitenkin se, että nämä ryhmät voivat ja saavat osallistua kotimaassa poliittisiin prosesseihin oikea-aikaisesti ja vaikuttavasta – myös kriittisesti.
Huolestuttavia huhuja kierteli käytävillä siitä, että joidenkin maiden järjestödelegaatit olivat hallituksen talutusnuorassa olevia ”Gongoja” (governmental NGOs), ja vapaiden järjestöjen toimijoita painostettiin pysymään hiljaa epäkohdista. Suomi toimi esimerkillisesti: sillä oli foorumilla monipuolinen ja laaja delegaatio, ja lisäksi se korosti sekä virallisissa puheenvuoroissaan että sivutapahtumissa kansalaisyhteiskunnan osallistumisen ja ihmisoikeuksien merkitystä.
YK:n virallinen osallistumismekanismi – eli päätoimijaryhmien kautta tapahtuva ei-valtiollisten toimijoiden järjestäytyminen eri ryhmiin, joille jaetaan omat kommenttipuheenvuorot – on keskeinen edellytys sille, että kestävän kehityksen tavoitteita voidaan seurata uskottavalla tavalla. Muuten prosessi jää vain valtioiden väliseksi.
Osallistumismekanismi toimikin hyvin HLPF:ssa. Vahva tuki kansalaisjärjestöjen osallistumiselle on varmistettava jatkossakin, sillä muutamat valtiot kritisoivat varsin avoimesti heidän mielestään liiallista osallistumista ja sitä kautta tulevia vaatimuksia.
Foorumi päättyi äänestykseen – miten tästä eteenpäin?
Kestävän kehityksen seuranta ja siitä raportoiminen perustuu maiden vapaaehtoiseen toimintaan ja tämä on ilmeisesti parasta, mihin kansainvälinen yhteisö tällä hetkellä pystyy. Yhdysvallat olisi jo vetäytynyt näidenkin tavoitteiden toimeenpanosta, jos ne olisivat sitovia.
Yhdysvallat, Venäjä ja Turkki veivät osan kokouksen loppuasiakirjan – eli ministerijulistuksen – tekstikohdista äänestykseen. Kaiken kukkuraksi Yhdysvallat vaati lopuksi äänestystä koko ministerijulistuksesta esittäen sen hylkäämistä. Näin ei ole koskaan aiemmin tapahtunut.
Yhdysvallat hävisi tämän äänestyksen murskaluvuin saaden tuekseen vain Israelin. Kiistanalaiset kohdat liittyivät gender-kysymyksiin, nuorten osallistumiseen, rajavesiyhteistyöhön ja kansainväliseen kauppaan.
Loppukeskustelussa käytetyissä puheenvuoroissa EU piti varsin kattavan puheenvuoron asioista, jotka olisi pitänyt huomioida loppuasiakirjassa tai joista olisi pitänyt olla korkeampi tavoitetaso. Samoin Kanada piti tasa-arvon puolesta tiukan yhteisen puheenvuoron, jonka seisoi 66 maata (mukaan lukien Suomen).
Lopputulemana voisi todeta, että kestävän kehityksen tavoitteiden toimeenpanolla on kahtiajakautunut yleisö. Edellä mainituista takapakeista huolimatta kestävän kehityksen tavoitteet inspiroivat suurta joukkoa toimijoita – valtioiden lisäksi HLPF:ssa pitivät omia kokouksiaan monet muut isot toimijat, kuten yritykset ja paikallis- ja aluetason toimijat. Myös YK-reformi sekä sen suhde kestävän kehityksen tavoitteiden toimeenpanoon maatasolla keskustelutti kulisseissa kokouksen aikana.
Itse kuulun siihen optimistien joukkoon, joka näkee kestävän kehityksen agendan toivon ja mahdollisuuksien agendana. Toivon tämänkin kokouksen johtaneen edelläkävijöiden verkostojen vahvistumiseen ja laajentumiseen sekä lisääntyneeseen yhteisymmärrykseen toimeenpanon tarpeellisuudesta ja mahdollisuuksista.
YK-liiton vaikuttamistyön vastaava Jenni Kauppila osallistui korkean tason poliittiseen foorumiin (HLPF) 9.–18.7.2018 kansalaisjärjestöedustajana osana Suomen virallista delegaatiota.