28.10.2010
Nepalilaisen HIM Rights -ihmisoikeusjärjestön perustajan Anjana Shakyan mielestä konfliktien uhrit eivät saa jäädä yhteiskunnissa näkymättömiksi. Shakya vieraili syyskuussa Suomessa Kiosin ja Demo ry:n järjestämässä seminaarissa "Democracy and Human Rights for Development".
Olet nepalilaisen HIM Rights -järjestön toiminnanjohtaja. Mitä järjestön toimintaan kuuluu?
HIM Rights työskentelee ihmisoikeuksien ja ihmisoikeusrikkomusten parissa. Valvomme ja dokumentoimme Nepalissa esimerkiksi ihmissalakuljetukseen ja maastamuuttoon liittyviä tapauksia. Keräämme systemaattisesti tietoa myös lasten oikeuksien rikkomisesta ja raportoimme niistä YK:n 1612-verkostoille. Nepalin sisällissodan jälkeen (1996-2006) olemme järjestäneet lapsille sovittelutyöpajoja, joissa puretaan heidän traumojaan.
Pian olemme järjestämässä työpajatoimintaa myös naisille, jotta he saavat puhua kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Yritämme toiminnalla havahduttaa ihmiset huomaamaan, mitä kaikkea naiset ovat joutuneet kokemaan, sillä aihetta ei ole Nepalissa käsitelty ollenkaan riittävästi.
YK:n kansainvälinen nuorten vuosi alkoi elokuussa. Nepalissa nuoret ovat sisällissodan aikana ja sen jälkeen kohdanneet monia ongelmia: väkivaltaa, ihmiskauppaa, värväystä aseellisiin ryhmiin. Minkä nuorten elämään vaikuttavan asian nostaisitte erityisesti esille?
Kun teimme Nepalissa kansallisen kartoituksen 13-18-vuotiaille tytöille, heille tärkeimmäksi asiaksi nousi - ei suinkaan koulutus, niin kuin olisimme ajatelleet - vaan seksuaalinen väkivalta. Se on arjessa heidän päällimmäinen huolenaiheensa, ei jokin korkeampi tavoite, josta minä tai muut olemme huolissaan.
Tässä myös muuttoliike aiheuttaa ongelmia. Nepalista lähtee paljon nuoria, kouluttamattomia naisia Persianlahden maihin kotipalvelijoiksi. Monilla heistä ei ole minkäänlaista käsitystä kohdemaan olosuhteista, sillä heidän elinpiirinsä rajoittuu lähinnä omaan kylään. Heillä ei ole käsitystä siitä, kuinka julmia ihmiset voivat olla.
Monet lähtijöistä joutuvat silmittömän hyväksikäytön uhreiksi. Usein naiset joutuvat tilanteisiin, joissa voi vain hävitä. Jos naiset eivät esimerkiksi suostu seksiin heidät palkanneiden miesten kanssa, miehet pahoinpitelevät heitä. Jos he suostuvat, miesten vaimot kurittavat heitä. Monet naisista tekevät itsemurhan. Monet palaavat Nepaliin henkisesti täysin murentuneina.
Suuri osa nepalilaisista työskentelee maataloudessa, ja maasta lähteneillä on ollut tapana ajatella, että mikä tahansa muu työ on maataloustyötä parempaa. He eivät ajattelisi niin, jos saisivat tietää toisten lähteneiden kokemuksista.
Olette järjestäneet lapsille ja nuorille parlamenttia simuloivia Children's Mock -kuulemistilaisuuksia. Millaisia kokemuksia tästä on ollut?
Ennen kuin veimme lapsia parlamenttiin, olimme skeptisiä. Mietimme, mitä ideaa tällaisessa voi olla. Mutta heti aloitettuamme huomasimme, että hommassa on järkeä. Nuorissa ihmisissä muutoksen näkee heti: heidän itsetuntonsa, sanavalmiutensa ja johtamistaitonsa paranevat.
Simulaatiot eivät ole vain teatteria, vaan asioita käydään niissä läpi ihan kuin oikeassa parlamentissa. Tämä prosessi antaa nuorille uudenlaista ajattelutapaa. He ymmärtävät omat vaikutusmahdollisuutensa sekä oman vastuunsa. Prosessi opettaa mielestäni myös kriittistä ajattelua, jota ei opi kouluissa.
Monet toimintaan osallistuneet nuoret saavat kipinän omien tavoitteidensa ajamiseen. He päätyvät tekemään kiinnostavia juttuja - joko politiikassa tai vaikkapa dokumentaristeina. Kiinnostuksesta saattaa myös poikia työtä, jonka saaminen ilman korkeakoulututkintoja olisi muuten vaikeaa.
Sisällissodan jäljiltä Nepalissa on paljon traumatisoituneita lapsia ja nuoria, joille HIM Rights on järjestänyt eräänlaista terapiaa. Miten terapia auttaa lapsia?
Ensinnäkin lasten täytyy tehdä itselleen selväksi, miksi he ovat joutuneet kokemiinsa tilanteisiin. Käymme työpajoissa läpi konfliktia ja siihen johtaneita syitä. Sitten lapset jakavat tarinoitaan. Työpajoihin osallistuu lapsia konfliktin kaikilta osapuolilta. Pyrimme luomaan kunnioittavan, empaattisen ilmapiirin, jossa asioita käydään läpi esimerkiksi sarjakuvaterapian keinoin. Päivät etenevät rauhallisesti ja epämuodollisesti. Leikimme, tanssimme, laulamme - jo se, että osallistujat tuntevat itsensä lapseksi, on suuri haaste.
Kerrankin työpajaan osallistui eräs 13-vuotias poika, joka oli pienestä koostaan huolimatta ruumiiltaan ja kasvoiltaan kuin vanha mies. Lopulta saimme hänet vähän leikkimään, mutta tanssiminen tai laulaminen oli hänelle liian vaikeaa. Poika oli konfliktin päättyessä vasta toisella kymmenellä, mutta oli nähnyt vuosien aikana kaikki sodan verisimmät taistelut. Kun eräs nuori tyttö sai kerrottua tarinansa siitä, kuinka armeijan joukot olivat raiskanneet hänet, koko työpaja ohjaajia myöten traumatisoitui. Lapsia kohdanneet asiat ovat uskomattomia. He ovat vihaisia, kostonhimoisia, äänettömiä, kykenemättömiä puhumaan.
Ihmiset eivät ymmärrä, että tällaisia traumoja on olemassa. Ellemme halua uutta konfliktia, traumoihin on pakko puuttua. Muuten nuori voi kasvaa todella väkivaltaiseksi. Sisällä olevan vihan on tultava ulos tavalla tai toisella.
Työpajoissamme neljänteen-viidenteen päivään mennessä useimmat lapset nousevat ylös ja sanovat, että he eivät halua enää kostoa. Lapset, jotka ensimmäisenä päivänä täynnä vihaa sanoivat, että heidän perheenjäseniään on kuollut tai kidutettu, näkevät, että mikäli he kostavat, koston uhrilla olisi omaisia, jotka haluaisivat jälleen kostaa takaisin. Kierre jatkuisi loputtomiin.
Nämä hetket ovat olleet koko prosessin palkitsevin osa.