Miten maailmasta poistetaan nälkä? Podcastissa haastateltavana Ville Lähde

Lukuaika: 13 min

__________________________

ELINA
Tervetuloa kuuntelemaan YK-liiton kestävän kehityksen podcastia ja ruokajaksoa. Minä olen Elina Laiho ja tällä kertaa täällä keskustelemassa on BIOS-tutkimusyksikön tutkija, filosofi ja tietokirjailija Ville Lähde. Tervetuloa.

VILLE
Hei! Kiitos, kun pääsin mukaan.

ELINA
Me ollaan täällä Lempäälässä Villen vanhoilla tiluksilla, suku tiluksilla. Mitä kaikkea teillä täällä oikein kasvaa puutarhassa?

VILLE
Joo, tämä on siis tosiaan äitini lapsuudenkoti. Vaimoni kanssa pidetään huolta näistä tiluksista. Tämä on edelleen veljen ja isän yhteisomistuksessa ja me kasvatetaan tuolla kasvimaalla noin joka vuosi tietysti härkäpapua, perunaa ja porkkanaa. Valikoima muuten vähän vaihtelee vuosittain suunnilleen 40:stä 50:een eri lajiin. Aina on jotain kokeiluja ja aina jotain hyviksi ja satoisiksi todettuja. Koska on niin paljon lajikkeita niin sitten joka vuosi aina joku epäonnistuu ja joku voi paremmin kuin normaalisti, niin sitten kokonaisuutena katsoen tulee aina suht hyvä sato.

ELINA
Kuinka pitkälti te olette omavaraisia?

VILLE
No emme oikeastaan pyri omavaraisuuteen, koska silloin me kaadettaisi omenapuut tuolta ja pistettäsi perunaa kasvamaan ja myllättäisiin takaniitty viljapelloksi. Sellainen todellinen omavaraisuus on sitten ihan erilainen projekti. Me saadaan joitakin asioita, niinkuin sipuleita ja valkosipuleita koko vuoden tarpeeksi ja kyllä meillä – jos tiivistää sen syömisen – varmaan 2-3 kuukauden ruuat tulee ikään kuin kokonaan, mutta tottakai se levitetään ympäri koko vuoden ajalle. Aika paljon annetaan pois sukulaisille ja ystäville. Kyllä tämä on enemmän semmoinen harrastus ja tapa oppia ymmärtämään luontoa itselle, kuin se että pyrkisi jonkinlaiseen aineelliseen omavaraisuuteen.

Eikä se oikeastaan edes lopulta ole kauhean mielekäs tavoite, jos ajattelet, että meitä suomalaisiakin on monta miljoonaa, niin ei me voida oikein sillä lailla tätä yhteiskuntaa kestävästi hoitaa, että jokainen yrittää raapia yksin elantonsa jostain pieneltä maatilkulta.

__________________________

ELINA
Tarkoitushan on nyt puhua ruokajärjestelmän muutoksesta ja ongelmien korjaamisesta. Mennään heti semmoisella kysymyksellä eteenpäin, että omavaraisuuteen siirtyminen ei siis ole se vastaus kaikkiin ruokaongelmiin maailmassa?

VILLE
Ehdottomasti ei. Ruokajärjestelmällä – lähdetään ihan siitä käsitteestä – niin sillä tarkoitetaan siis koko sitä inhimillisen toimeliaisuuden verkostoa, mikä koostuu ruoan tuottamisesta, ruoan kuljettamisesta ja jalostamisesta, sen myymisestä, sen kuluttamisesta ja kaikenlaisesta tuotantopanosten, kuten lannoitteiden ja muiden valmistuksesta. Ja riippuen siitä, mihin vedetään ruokajärjestelmän ja vaikka energiajärjestelmän ja kemianteollisuuden rajat, niin ruokajärjestelmän koko on isompi tai pienempi. Joka tapauksessa se muodostaa isoimman inhimillisen toimeliaisuuden alueen maailmassa. Valtaosa meidän ihmisten tekemisistä globaalisti katsoen liittyy ruoantuotantoon. Tätä ei Suomessa tule ajatelleeksi, koska se väki, joka saa elannon suoraan ruoan tekemisestä on vähäinen ja edes se väki, joka työllistyy kapeasti ymmärretystä ruokajärjestelmästä ei muodosta enemmistöä.

Globaalisti katsoen enemmistö maailman ihmisistä on töissä ruokajärjestelmän parissa. Alueiden välisellä vaihdolla (kaupankäynnillä) vaikkapa maanosan sisäisesti tai globaalisti on ollut hirveän iso positiivinen merkitys siinä, että se on tasannut tuotantohuippuja ja tuotantonotkahduksia. eli jos jollain alueella tulee katovuosi, niin se ei automaattisesti tarkoita nälänhätää, mikäli pystytään käymään kauppaa. Toki, jos ei ole varaa ostaa ruokaa, niin silloin se ei auta. Mutta lähtökohtaisesti kansainvälinen vaihto sisältää myös tämän positiivisen elementin. Totta kai sitten – varmaan palataan myöhemminkin siihen – kansainväliseen kauppaan liittyy kaikenlaista rakenteellista eriarvoisuutta. Se ei toteuta sitä tehtävää optimaalisella tavalla ja toimii osittain myös tarkoitusta vastaan, mutta sitä ilman ei voida pärjätä. Sitten toisaalta, vaikka kokonaisuutena katsoen ruokajärjestelmän muuttuminen globaaliksi on parantanut kykyä selviytyä ongelmista, se on myös tehnyt paikalliset alueet, valtiot ja valtioiden sisäiset alueet paljon riippuvaisemmiksi muusta maailmasta. Eli ollaan esimerkiksi tuotantokemikaaleissa, lannoitteissa, polttoaineissa ja tietysti tuodussa ja viedyssä ruoassa todella vahvasti riippuvaisia toisista.

Tämä tarkoittaa, että isommat häiriöt tai samanaikaiset häiriöt monissa eri paikoissa helposti ketjuuntuvat ja alkavat vaikuttaa toisiinsa. Tämä Covid19-pandemia on siitä hyvä esimerkki; kun yhteiskunnat häiriintyvät laajasti, se tarkoittaa sitä, että sellaiset maailman köyhimmät – ei vain maat vaan köyhimmät väestönosat – ovat äärimmäisen haavoittuvaisia. Eli siitä näkökulmasta tarvitaan myös paikallista omavaraisuusastetta ja kykyä vastata tällaisiin kriiseihin. Helposti nämä keskustelut – niin kuin tämän Covid19-pandemian aikana – yksinkertaistuvat sellaiseen ”joko paikallinen omavaraisuus tai kansallinen vaihto”, eli joko pysytään ennallaan tai palataan menneeseen. Tämän tyylinen asetelma on hyvin tyypillistä. Se, mitä tarvitaan, on parempaa yhteensopivuutta paikallisten ruokajärjestelmien ja globaalin vaihdon välillä. Se suunta, mihin pitäisi mennä edellyttää kansainvälistä solidaarisuutta, eli se ei voi olla tällaista alueiden vetäytymistä omaan kuoreensa.

ELINA
Haluaisin kuulla sun ajatukset siitä, kun puhutaan nälkäisten määrästä ja siitä, miten nälkäisten määrä on kääntynyt kasvuun viimeisen muutaman vuoden aikana. Tällaiset luvut on meillä tässä edessä kuin 820 miljoonaa nälästä kärsivää vuonna 2017 ja samaan aikaan sitten hävikkiin menee neljäsosa maailman ruoasta. Mitä ajattelet, kun kuulet näitä lukuja?

VILLE
Ensinnäkin nälkäisten määrä on hirveän hyvä esimerkki siitä, että se tapa, miten me mitataan jotakin asiaa vaikuttaa meidän maailmankuvaan. Noin 820 miljoonaa ihmistä on siis se ihmisjoukko, joka ei saa ollenkaan tarpeeksi energiaa ruuastaan pysyäkseen terveenä edes suht flegmaattisessa arkisessa olemisessa, puhumattakaan raskaasta työstä, jota tietysti köyhät ihmiset joutuvat tekemään. Eli se on se kaikkein äärimmäisimmästä kalorinälästä, energianälästä kärsivien joukko. Se on vähän samalla tavalla kuin maailman köyhyyttä mitataan semmoisella tulorajalla, joka on niin älyttömän alhainen, että se ei oikeastaan kerro todellisesta köyhyydestä vaan jo niin syvästä köyhyydestä siellä ei ole niin kuin ihmisellä suunnilleen mitään toivoa.

Jos sitten katsotaan laajemmin sitä, että saako ihmiset tarpeeksi energiaa ruuastaan voidakseen tehdä työtä ja saako ihmiset tarpeeksi proteiinia ja vitamiineja ja hivenaineita, että pysyy terveenä, ja onko ihmisellä myöskin ruokaa ympäri vuoden – mitä esimerkiksi tuollaiset nälkätilastot eivät mittaa – niin silloin se maailman nälkäisten määrä onkin 3 tai 4 miljardia. Se ei olekaan alle 10% maailman väestöstä, vaan se on jopa puolet maailman väestöstä. Sama itseasiassa koskee köyhyystilastoja. Se ilmiö on paljon laajempi, ja jos käytetään sitä laajempaan nälän määritelmää, niin silloin nälän määrä itse asiassa ei ole viime vuosikymmenellä laskenut kauheasti. Se super-äärimmäisen nälän määrä, se täysin nälässä kituvien ihmisten määrä se on 1990-luvun aikana ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana laskenut aika paljon, joilla sadoilla miljoonilla. Mutta nälkä isompana ilmiönä ei ole vähentynyt.

Ollaan siinä tilanteessa, että jopa sillä täysin riittämättömällä tavalla mitattuna maailman nälkäisten määrä on kasvussa. Eli sekin tapa mitata – joka on ollut liian optimistinen –  niin sekin osoittaa huonoa kehityssuuntaa ja sen syyt ovat hyvin karkeasti yksinkertaistaen ne, että konfliktien määrä on lisääntynyt ja se, että ympäristön muutokset alkavat jo vaikuttaa siihen, että tämmöinen nälkä ja siihen liittyvä köyhyys lisääntyy.

Mitä sitten tulee tähän hävikkiin, niin hävikkiä ja haaskuuta on hirveän vaikea mitata. Tässä jos vertaa kaikkia tilastoja keskenään, niin se peruskuvio on se, että hävikin kokonaismäärä on suht sama esimerkiksi vaikka köyhillä Afrikan alueella tai Yhdysvalloissa –  saattaa olla pikkaisen isompi Yhdysvalloissa vähän riippuen tilastoista – se tapahtuu eri paikoissa. Eli esimerkiksi vaikka Suomessa, hävikki tapahtuu pääosin kotitalouksissa, kaupoissa, ravintoloissa eli kulutuksen loppupäässä tai siinä myyntivaiheessa. Sitten taas köyhyyden ja nälän vaivaamilla alueilla maailmassa se tapahtuu ennen kaikkea siinä alkutuotantovaiheessa ja sen vaikutukset on täysin erilaisia silloin kun se tapahtuu siinä pellolla, varastoissa, toreilla – siinä alkuvaiheessa. Silloin paitsi ruokaa on vähemmän tarjolla niille, jotka tarvitsevat sitä, mutta myös ruoan tuottajat saa siitä työstä on paljon vähemmän elantoa.  Suurin osa maailman nälkäisistä on nimenomaan näitä ruoan tuottajia. Se on semmoinen asia, mikä on täkäläisittäin vaikea hahmottaa. Vaikka ihmiset tuottavat enemmän ruokaa kaloreissa mitattuna, kuin mitä he pystyisivät syömään, he voivat silti olla nälkäisiä, koska ei sillä pelkällä riisillä pelkällä vehnällä tai muulla elä. Jos siitä ei saa rahaa, niin on nälkäinen. Puhumattakaan tietysti siitä, että sitä ruokaa tulee pelloilta vaan osan vuodesta, kun täytyisi syödä sen muunkin vuoden ajan. 

Eli se hävikki suoraan aiheuttaa ennen kaikkea nälkää tuollaisissa oloissa. Meillä taas Suomessa sen hävikin ongelma on sitten enemmän se että hukataan luonnonvaroja. Mutta se, että jos me vähennetään hävikkiä vaikka 50%, niin se ei vaikuta siihen maailman nälkätilanteeseen ollenkaan. Eikä se kovin äkkiä vaikuta myöskään siihen ruuan tuotantoon ja sen ympäristövaikutuksiin, koska vaikka me kotona vähennetään ruokahävikkiä tai ravintolassa, niin ei se koko informaation ruokajärjestelmässä siirry äkkiä siihen, että tuottajat alkaisivat tuottaa vähemmän tai erilaista tai muuta. Eli ne ovat tosi erilaisia ilmiöitä. Sen alkuvaiheen hävikin vähentäminen onnistuisi parantamalla varastointioloja ja kuljetusoloja – tavallaan antamalla hyvää perusinfrastruktuuria niille ihmisille, jotka tuottavat sitä ruokaa ja jotka saa siitä elannon. Sitten taas täällä tämmöinen kulutusvaiheen hävikki on lukuisina pieninä tapahtumina siellä täällä, eikä sen hoitamiseen taas olisi sellaista helppoa yhtenäistä tapaa eikä se vaikuta myöskään samalla tavalla niin kohdennetusti.

ELINA
Sä olet puhunut paljon siitä, että ruuantuotannossa on meneillään kaksi erilaista katsantokantaa jotka ovat aika ääripäissä: Toisaalta ruuantuotantoa pitää lisätä, jotta tuotetaan vaan lisää ruokaan ja sillä ruokitaan maailman nälkäiset enemmän ja tehokkaammin, ja sitten toisaalta on näkemys, jossa sanotaan et meillä on jo tarpeeksi ruokaa, se vaan pitäisi saada kaikille ja pitäisi poistaa eriarvoistuminen. Kerro vähän lisää tästä tematiikasta.

VILLE
Ehkä lähtökohtaisesti kumpikin noista näkemyksistä on väärä semmoisena kokonaisanalyysinä. Maailmassa olisi nyt tarpeeksi ruokaa kaikille ihmisille suht kohtuulliseen elintasoon. Se ei olisi kovin runsasta, eikä se olisi välttämättä kauhean monipuolista, koska maailmassa tuotetaan esimerkiksi tosi paljon rehukasveja ja muuta, niin eihän sen kaman jakaminen ihmiselle sitten tuottaisi kauheasti vihanneksia tai hedelmiä. Kysymys ei ole vain siitä ruoan määrästä, vaan myöskin mitä tuotetaan. Mutta tämä olisi tietysti mahdollista vaan science fiction -maailmassa, jossa olisi semmoiset jotkut Star Trek -teleportterit, millä lähetettäisi se ruoka sinne sun tänne. Se on vähän niin kuin se vanha kotitalousopettajien hokema, että ”syö keittosi loppuun, koska Afrikassa lapset kuolevat nälkään” ja sitten lapsi sanoo, että ”lähetetään tämä lautanen sinne”. Huono vitsi, mutta tavallaan lapsi on ihan oikeassa siinä, että se ei auta yhtään mitään, että meillä on täällä hirveästi ruokaa ja sitten jossain on 100 miljoonaa ihmistä, joilla ei ole varaa ostaa sitä ruokaa. Siinä mielessä se eriarvoisuus tulee sitten siihen kuvaan mukaan. Sen takia juuri keskeinen tapaa avittaa nälkää on auttaa paikallisia tuottajia sellaisilla alueilla, missä nälkään juuri yhdistyy köyhyys ja nälkäiset ovat usein tuottajia. Sekä siellä, missä on paljon työttömyyttä niin, etteivät ruoan jalostajat ja kauppiaat saa työtä, mikä taas ei sitten synnytä lasten koulutusmahdollisuuksia ja niin edelleen. Jos se tuotanto ei ruoki yhteiskuntaa monipuolisesti, niin ei se myöskään hävitä nälkää siitä ympäriltä.

Ehdottomasti sen jakaminen ja oikeudenmukaisuus on tärkeämpää, mutta se ajatus, että meillä on jo tarpeeksi ruokaa maailmassa ei päde, koska se ylijäämäruoka vauraissa maissa ei käänny sellaiseksi monipuoliseksi elannoksi kaikkein köyhimmillä alueilla. Tarvitaan sen olemassa olevan, ennen kaikkea pientuotannon tukemista ja sen uudelleen elvyttämistä, jotta se nälän poistaminen voi olla kestävää. On sitten myös alueita, joilla väestö kasvaa edelleen voimakkaasti ja joissa kaupungistuminen on käynnissä sillä tavalla, että sitä ei oikein millään saada kokonaan pysäytettyä, ja joilla myös ympäristöolosuhteet heikkenevät väistämättä, koska ilmastonmuutosta ei saada parhaimmillaankaan seinään pysäytettyä. Niillä alueilla on sitten myös aitoja tuotantomääräongelmia. Se ei ole ’määrä’ versus ’jakautuminen’, vaan ongelmissa ja ratkaisuissa on sitten elementtejä kyllä molemmista.

ELINA
Mitä itse vastaisit sille lapselle, joka jättää ruokaa lautaselle?

VILLE
Mulla ei itsellä ole lapsia, niin en anna kasvatusneuvoja. Mä olin itse hyvin ennakkoluuloinen lapsi. Inhosin sieniä, en suostunut syömään niitä ja inhosin monia muita asioita. Äiti piilotti sienijauhetta lihapulliin ja uskotteli, että näin opin tykkäämään sienistä. Uskon, että se viivytti mun sieni-ihastumista sitten vuosikymmenillä. Vaimo sitten hiljalleen opetti, että ”syö niitä sieniruokia, mitkä maistuvat edes vähän hyviltä”. Sitä kautta se tuli. Eihän sillä, että lapsi jättää syömättä lautasen ole mitään muuta tekemistä kuin oikeastaan sen kanssa, että oppiiko lapsi arvostamaan ruokaa ja niin edelleen. En puhuisi maailman nälästä ainakaan siinä yhteydessä.

ELINA
Mennään näihin ratkaisumalleihin. Mitkä muut asiat olisi oleellisia, jos puhutaan vielä ruokajärjestelmän muutoksesta ja ongelmien korjaamista?

VILLE
Keskeinen juttu on se, että kun ajatellaan näitä alueita, joissa tarvittaisiin elinkelpoisempaa pientuotantoa, niin siellä tarvittaisiin myös paikallista ruokamarkkinoiden elvyttämistä. Mikäli maahan tuodaan erittäin halvalla tai erittäin vähäravinteista ruokaa kilpailemaan paikallisen tuotannon kanssa, niin totta kai se estää paikallisen tuotannon elpymistä. Tällaisesta ruoan dumppaamisesta on hyvin paljon esimerkkejä sekä maatalouden että kalastuksen kohdalla. Esimerkiksi kasvatettu Tilapia-file on korvannut sen, että paikalliset ovat syöneet ne kalanpäineen, ruotoineen, jossa on tietysti ravinteita enemmän ja sitten se on tuhonnut paikallisia kalastus elinkeinoja.

(Tarvitaan siis) oikeudenmukaisemmat kaupan käytännöt, jossa on mahdollisuus suojata haavoittuvaisia paikallisia ruokajärjestelmiä. Sellainen täysin dogmaattinen usko siihen, että vapaakauppa lopulta optimoi nämä vaihtosuhteet ei toimi ruoantuotannon suhteen. Ruoantuotanto on hirveän riippuvaista paitsi niistä ekologisesta olosuhteista, mutta myöskin se on nivoutunut siihen kaikkeen muun työllisyyden synnyttämiseen ja lasten mahdollisuuksiin saada koulutusta ja niin edelleen.  Tosi hankalasta köyhyysansasta ei päästä eroon semmoisella ajatuksella, että nämä nykyiset maailman köyhimmät alueet jotenkin työläästi menisi saman reitin kuin Eurooppa meni 150-200 vuoden aikana. Se ei vaan voi toimia ja se sen dogmaattisen vapaakaupan idean taustalla.

Toinen keskeinen elementti niissä ratkaisuissa on, että viljelykeinoja täytyy myös muuttua. Ei pelkästään meillä Suomessa, vaan myös köyhemmillä ja haavoittuvaisemmilla alueella. Täytyy paitsi tulla toimeen vähemmällä energialla, vähemmillä lannoitteilla – tai no, enemmillä lannoitteilla kun nyt, koska nyt lannoitteita ei ole usein käytössä juuri ollenkaan. Siis täytyy vähentää ympäristökuormaa tai pitää sen suhteellisen pienenä, mutta myös sen tuotannon täytyy olla sopeutuvaista ympäristön muutoksille. Jos kuivuudet tulevat yleistymään ja sään ääri-ilmiöt tulevat yleistymään – mikä on väistämätöntä parhaassakin tapauksessa – niin silloin ei voi tuottaa ruokaa semmoisella menetelmällä, jotka on tehty ennustettaviin, vakaisiin oloihin. 

Tällainen löyhä tutkimus ja viljelykäytäntöjen suuntaus kuin agroekologia on vahva suuntaus tästä näkökulmasta. Se ei ole luomuviljelyä eikä sulje pois kaikkia modernin viljelyn keinoja, vaan se on paikkaan ja aikaan räätälöitävä menetelmä, joka pyrkii hyödyntämään paikallisen ympäristön erilaisia keinoja tuholaistorjunnasta lannoitukseen. Siihen kuuluu usein maaperän biologisen toiminnan elvyttämistä, joka sitten kytkeytyy luontevasti usein veden säästeliäämpään käyttöön. Sellaiset menetelmät ovat tosi tärkeitä, koska se ei auta, että sitä paikallista tuotantoa elvytetään, jos sitten ympäristön muutokset vetää maton alta.
Esimerkiksi Afrikassa monella alueella valtioiden välinen yhteistyö rajat ylittävän ruokavaihdon kanssa olisi hirveän tärkeätä. Jos on tosi vaikeita tullirajoja maanosan sisällä, niin on vaikea saada läheistä vaihtoa, joka ruokki työllisyyttä ja yhteiskuntaa vastavuoroisesti. Silloin juuri helpommin sitten kauppasuhteet on jonnekin kauas vain semmoisiin isoihin keskeisiin toimijoihin, jotka pystyy sanelemaan kaupan ehdot paljon helpommin.

Tarvitaan konkreettisia uudenlaisen ruuantuotannon käytäntöjä ja sitten toisaalta selkeästi reilumpaa politiikkaa, reilumpaa kauppaa. Mutta iso ongelma on, että ruokajärjestelmä on tällä hetkellä yhä enemmän yksittäisten isojen toimijoiden hallussa, ja sitten sieltä myös puuttuu kattavia politiikkarakenteita. Ei oikein ole tällä hetkellä olemassa keinoja, millä ruokajärjestelmän kehitystä pystyttäisi ohjaamaan suunnitelmallisesti, vaan se hajaantuu eri politiikka-alueille, jolloin myös yhteisymmärryksen löytäminen on vaikeampaa.  Tämä on yksi vaikeimpia tämän maailman ajan ongelmista ihan politiikkatoimien kannalta.

Jos ajattelee Suomea tällä hetkellä vaikka EU-maatalouspolitiikan suhteen, niin Suomi hyvin vahvasti ajaa sitä järjestelmää, missä tällä hetkellä ollaan. Eli tuetaan tuotantoa ja ennen kaikkea tuotannon määrää ympäristönäkökulmien kustannuksella. Ei siellä mitään vahvaa draivia ole siihen, että EU olisi reilumpi kauppakumppani Afrikalle

ELINA
Mitä Suomi voisi tehdä ja miten täällä suomalaiset voisivat vaikuttaa ongelmaan?

VILLE
Jos ajattelee ihan yksityistä kansalaista, niin kyllä paras tapa on aktivoitua poliittisesti. On tosi paljon kansalaisjärjestöjä, joissa voi toimia. Kansalaisjärjestöt tarvitsevat aina, paitsi lisää rahaa, myös lisää aktiiveja, jotta ne voivat alkaa painostaa sekä Suomen poliittisella tasolla että EU:n poliittisella tasolla tai YK:ssa.

Me ollaan parhaimmillamme silloin, kun me toimitaan kollektiivisesti ja me ollaan kaikkein pienimmillämme silloin, kun me mietitään vaikka meidän ruoka valintoja tai meidän koti hävikkiä. Nekin ovat tärkeitä asioita, mutta jos haluaa vaikuttaa todella isoihin juttuihin, silloin pitää toimia kollektiivisesti.

__________________________

ELINA
BIOS-tutkimusyksikön tutkija Ville Lähde, kiitos, kun olet osallistunut tänään YK-liiton podcastiin. Kiitoksia. Yksi kysymys vielä, mitä aiot tänään laittaa ruuaksi?

VILLE
Pinaatti tai laman pinaatti alkaa nyt olla siinä kunnossa, että siitä voi alkaa ottaa lonkeroita irti. Sitten kesäkurpitsaa on tullut. Me tykätään käyttää niitä semmoisia ihan pieni kokoisina italialaiseen tyyliin. Ehkä on pastaa pinaatilla, kesäkurpitsalla, tomaatilla ja valkosipulilla.

ELINA
Oman pihan antimilla kelpaa herkutella.

VILLE
Kyllä, pastaa lukuun ottamatta.