Kansanedustaja Pekka Haavisto piti tänään, kansainvälisenä YK:n päivänä, puheen Helsingin tuomiokirkossa pidetyssä YK:n päivän jumalanpalveluksessa.
YK:n päivän jumalanpalveluksen järjestivät Helsingin tuomiokirkkoseurakunta yhdessä Suomen YK-liiton ja Kristillisen rauhanyhdistyksen kanssa.
****
Kansainedustaja Pekka Haavisto puhe kokonaisuudessaan:
Matteuksen evankeliumin 5 luvussa Jeesus antaa yhden niistä neuvoista, joka on varmasti kaikkein vaikein toteuttaa: ”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta. Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on?” YK-päivään tuo haaste sopii hyvin. Eikö juuri itse YK ole kokoonpantu paitsi ystävistä, myöstä maista ja hallituksista, jotka ovat toistensa arkkivihollisia? Sen käytävillä kohtaavat joskus vainoojat ja vainotut, sortajat ja sorretut, oikeuden polkijat ja ne jotka etsivät itselleen oikeutta. Mitä järkeä tällaisessa organisaatioissa oikein on? Miksi demokratioiden ja diktatuurien pitäisi edes tavata toisiaan, saati sitten puhua keskenään?
YK perustettiin kahden maailmansodan raunioille. Toisen maailmansodan opetukset toivat kansat yhteen niin koko maailmassa kuin Euroopassakin. Viesti oli: ”Ei koskaan enää!”
Tämä viesti tuntuu tänä päivänä sumentuneen. Maailmalla puhkeaa uusia konflikteja, suurvaltojen välinen jännitys on taas kasvamassa, asevarustelu lisääntymässä. Foorumeita, joissa näitä ongelmia käsitellään, tarvitaan nyt kipeämmin kuin koskaan. Jotkut foorumit näyttävät kriisien keskellä nousevan ruususen unestaan: näin on käynyt esimerkiksi Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestölle ETYJ:lle Krimin ja Itä-Ukrainan kriisien keskellä. Helsingin Finlandia-talossa vuonna 1975 allekirjoitettu loppuasiakirja on noussut arvoon arvaamattomaan. Se myös osaltaan vaikutti siihen Euroopan muutokseen, kansalaisvapauksien lisääntymiseen Euroopassa, Berliinin muurin murtumiseen. Diplomatialla on siis merkitystä.
Palasin toissapäivänä Afrikan unionin rauhanvälittäjien kokouksesta Tansanian Arushasta. Ensin hyvät uutiset: Etelä-Sudanin riitelevä johto allekirjoitti siellä presidentti Ahtisaaren johtaman CMI:n tuella asiakirjan, joka ainakin antaa rauhan mahdollisuuden – jos osapuolet lupauksiinsa sitoutuvat. Mutta muuten tilanne ei ole kovin ruusuinen. Oikeastaan päinvastoin. Ongelmien luettelo näyttää aika pitkältä: Ebola jyllää Länsi-Afrikan maissa ja uhkaa luhistaa juuri konfliktista toipuneita maita, kuten Sierra Leonen ja Liberian. Lord Resistance Army jatkaa tuhojaan Pohjois-Ugandassa. Keski-Afrikan tasavallassa kiehuu. Malissa ei ole vielä saavutettu kestävää rauhaa. Arabikevään maista Libya on luhistumispisteessä. Eritrealaiset nuoret lähtevät maasta ja joutuvat ihmiskaupan uhriksi tai tuhoutuvat matkallaan Välimeren yli. Sudanin maakunnissa levottomuudet jatkuvat. Somalian rauhanprosessi ei ole vielä maalissa. Kaiken päällä leijuu radikalisoitumisen, jihadismin, muodostama uhka, jonka ketju kulkee Lähi-idästä, Syyriasta ja Irakista, Afrikkaan. Syntyy pop-up -kalifaatteja, joista Pohjois-Nigerian Boko Haram tyttöjen kidnappauksineen on muodostunut pahuuden vertauskuvaksi.
Monissa Afrikan maissa on viime vuosina onnistuttu köyhyyden voittamisessa ja taloudellisessa kehityksessä. Esimerkkeinä tästä vaikkapa Ghana, Tansania ja Etiopia. Afrikan Unioni pyrkii yhtenäiseen talousalueeseen vuoteen 2028 mennessä. Nyt monet samanaikaiset kriisit uhkaavat tätä myönteistä kehitystä.
Kriisien keskellä elävistä ihmisistä tuntuu usein siltä, että asiat eivät enää voi olla pahemmin. Että nyt asiat ovat niin totaalisen huonosti, että tästä voi mennä vain ylöspäin. Valitettavasti tämä on joskus illuusiota. Lähi-itä tarjoaa siitä esimerkin. Puhuin usein toisen intifadan aikana palestiinalaishallinnon kanssa Gazassa ja Länsirannalla. He huokaisivat syvään, että asiat eivät voisi olla enää huonommin! Oli vuosi 2004. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, voi todeta, että he olivat väärässä. Asiat voivat mennä myös huonommaksi, ja Lähi-idässä ne ovat menneet.
Gazan pommitukset tänä kesänä muistuttivat meitä sodan kauheuksista. Näiden tapahtumien jälkiä, fyysisiä ja henkisiä, korjataan vielä pitkään. Usein meiltä, ulkopuolisilta, kysytään: kumman puolella olet? Pidätkö israelilaisten vai palestiinalaisten puolta? Sodat ja konfliktit eivät ole jääkiekko-otteluita. Niissä on jo osapuolia, usein aivan liikaa. Meidän ei tarvitse ilmoittautua mukaan osapuoliksi. Meille riittää, kun yritämme olla se pieni järjen ja sovinnon ääni kaiken keskellä: me voimme sanoa molemmille osapuolille – lopettakaa. Jo riittää!
Ajatelkaa lapsianne ja tulevaisuuttanne. Lähtekää rauhan tielle, niin kipeää ja vaikeaa kuin se katkerien kokemusten jälkeen onkin. Lähi-idän konfliktin tekee erityisen katkeraksi se, että siellä on vastakkain kaksi häviäjää, kaksi kansaa, jotka molemmat ansaitsevat meidän myötätuntomme. Juutalaiset, joilla on takanaan maailmanhistorian kauheimpia vainoja täällä Euroopassa, ja jotka ovat luoneet oman valtionsa ajatukselle: ”Ei koskaan enää!” Ja palestiinalaiset, jotka tämän myllerryksen keskelle ovat jääneet vaille omaa valtiotaan, sen tuomia oikeuksia ja vapauksia. Kun kaksi häviäjää on vastakkain, konflikti on poikkeuksellisen katkera. David vastaan David.
Maailman uutisten synkkyys saa meidät joskus myös käpertymään itseemme. Tuntemaan itsemme voimattomiksi. Tai jotkut ajattelevat: kotimaassakin on köyhiä, autetaan heitä ensin. Ei Suomella ole varaa kaikkia maailmalla auttaa, sanotaan. Niille jotka sanovat, että meillä ei ole varaa auttaa, muistuttaisin vain omasta historiastamme. Köyhän perheen poika Martti Rautanen lähti vuonna 1868 neljän työtoverinsa kanssa lähetyssaarnaajaksi lounaiseen Afrikkaan Ambomaalle. Kuinka kummassa siihen oli varaa köyhässä Suomessa vuonna 1868?
Oman isoisäni äidin, Alma Toijalan, kirjahyllyssä Teiskossa oli vanha kirja ”Terveisiä Ambomaalta”. Yli 90-vuotiaana 1960-luvun alussa Alma Toijala muisteli, miten hänen lapsuudessaan reellä ajettiin susilaumaa pakoon Tampereen Iidesjärven jäällä. Köyhässä maatalossa Teiskossa elettiin lähes luontaistaloudessa, vain suolaa, sokeria ja kahvia haettiin kaupalta. Mutta Ambomaata autettiin, se kuului asiaan. Mitä mahtaisivat nämä lähetystyön ja kehitysyhteistyön uranuurtajat sanoa katsoessaan suomalaista keskustelua vuonna 2014?
Maailman kriisien keskellä olemme joskus myös kyllästyneitä itse YK:hon: miksi ne eivät saa siellä aikaan mitään? Mitä turvaneuvosto kuhnii, kun maailma ajelehtii kriisistä kriisiin? Miksi työ näyttää niin halvaantuneelta? Ja tarvitsemmeko me todella niitä valkoisten toyota-jeeppien kolonnia kaikilla kriisialueilla? Eikö vähempikin riittäisi? Meneekö apu varmasti perille?
Olen itse nähnyt noita valkoisten jeeppien kuormastoja monessa maassa: Kosovossa, Irakissa, Afganistanissa, Sudanissa, Liberiassa. Olen oppinut kunnioittamaan ihmisiä, jotka kulkevat YK:n lipun alla kriisistä kriisiin humanitaarisen avun työntekijöinä ja rauhanturvaajina. Usein he ovat luopuneet tavallisesta perhe-elämästä. Heidän kotinsa ovat maailman kriisit. Mutta he ovat ihmisiä, jotka osaavat salamannopeasti jakaa juotavaa ja elintarvikkeita kaoottisissa pakolaiskriiseissä. He osaavat pystyttää radiomastoja, kun tietoa on jaettava syrjäisimpiin kyliin. He panevat pystyyn kouluja – viimeksi 300 000:lle syyrialaislapselle Libanonissa. Se on suurempi määrä kuin maan omat koululaiset yhteensä. He pystyttävät pakolaisleirit, ja etsivät kaikkein huonokuntoisimmille ja eniten apua tarvitseville mahdollisuutta hakea pakolaiseksi johonkin pakolaisia vastaanottavaan maahan. Eikä heidän työnsä ole vaaratonta. Viime vuonna 155 humanitaarisen työn tekijää tapettiin, 136 kidnapattiin. Humanitaarisiin työntekijöihin kohdistuneet iskut ovat voimakkaassa kasvussa. Myös me suomalaiset olemme nähneet mitä se tarkoittaa, kun kaksi Afganistanissa toiminutta suomalaista avustustyöntekijää surmattiin.
YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld kuoli vuonna 1961 Kongon kriisiä selvittäessään. Hän ei ole valitettavasti jäänyt ainoaksi virantoimituksessa kuolleeksi korkeassa asemassa olleeksi YK-johtajaksi. YK:n erityislähettiläs Sérgio Vieira de Mello kuoli Bagdadissa 2003 Hotelli Canalia vastaan tehdyssä itsemurhaiskussa. YK:n eritysedustaja Hédi Annabi, joka oli auttamassa Haitin maanjäristyksen uhreja, kuoli itse maanjäristyksessä 2010.
Lisään vielä yhden nimen: YK:n entinen erityisedustaja Keski-Afrikan tasavallassa, Margaret Vogt, nukkui tänä syksynä pois. Viime keväänä hän oli täällä Helsingissä vierailulla täynnä toimintatarmoa oman maansa Nigerian tyttöjen puolesta, Boko Haramin kaltaisia ääriliikkeitä vastaan. Hänen harras toiveensa oli kerran elämässään käydä Suomen Lapissa, joulun maassa, ja näyttää se myös lapsenlapsilleen. Tämä Margaretin toive jäi toteutumatta.
Seuratkoon näitä ihmisiä tänään täältä Helsingin Tuomiokirkosta lähtevä tervehdys: Autuaita ovat rauhantekijät! Entä jos emme välittäisi maailman kriiseistä? Mikä olisi vaihtoehto? Mikä olisi vaihtoehto sille, että teemme työtä YK:n ja kansainvälisten avustusjärjestöjen kautta? Se olisi vaikeneminen. Mutta vaikeneminen ei ole ilmaista. Silläkin on hintalappu. Myös välinpitämättömyys maksaa. Vaikenemisella emme puolusta arvojamme. Vaikenemisella emme puolusta sitä, mihin uskomme.
Parhaiten vaikenemisen ongelman on kuvannut seitsemäksi vuodeksi keskitysleirille 1937-1945 joutunut saksalainen pappi Martin Niemöller omassa runossaan:
”Ensin ne tulivat hakemaan kommunistit, ja en puhunut mitään koska en ollut kommunisti. Sitten ne tulivat hakemaan ammattiyhdistysihmiset, ja en puhunut mitään koska en ollut ammattiyhdistyksessä. Sitten ne tulivat hakemaan juutalaiset, ja en puhunut mitään koska en ollut juutalainen. Sitten ne tulivat hakemaan minut, ja silloin ei enää ollut ketään joka olisi puhunut puolestani.”