YK:n päivän jumalanpalvelus 24.10.2015, professori Helena Rannan puhe
Hänen tehtävänsä oli antaa ääni heille,
joilla ei sitä ollut tai joilta se oli riistetty.
Ja kasvot heille, jotka kärsivät tai joilta ne oli murskattu.
Jotta me kuulisimme heidän huutonsa,
jotta me näkisimme heidän tuskansa,
jotta me tekisimme jotakin,
jottemme unohtaisi.
His mission was to give voice to those who had been deprived of it,
and face to them who suffered or their faces were crushed.
So
that we could hear them crying,
that we could see their pain,
that we would do something
that we would not forget.
Rakkaat ystävät, dear friends
Kirjoitin nämä sanat saatuani tiedon rakkaan ystäväni ihmisoikeusjuristi Miguel Gil Moreno de Moran kuolemasta väijytyksessä Sierra Leonessa. Hän välitti meille Associated Pressin kuvaajana 1990-luvulla tietoa tavallisten ihmisten kärsimyksistä ja arjesta maailman kriisipesäkkeissä Euroopassa ja Afrikassa. Hän oli ensimmäinen oppaani pahuuteen. Me tarvitsemme Miguelin ja hänen kollegoittensa kaltaisia ihmisiä tämän päivän maailmassa.
Olemme kokoontuneet Helsingin Tuomiokirkkoon YK:n 70-vuotisjuhlapäivän jumalanpalvelukseen. Tämä päivä on rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivä. Päivän virsi antaa meille selkeän ohjeen: ”…vastuun tielle meidät ohjaa antimesi jakamaan, köyhimmille, pienimmille kasvuvoimaa antamaan.”
This is the third time, Helsinki Cathedral Congregation, UN Association and the Christian Peace Movement arrange the Service. Particularly today, we have every reason to emphasize the importance of peace, human rights and international responsibility. The hymn of the Day reminds us of this: …”for a just and equal sharing of the things that earth affords.”
Tämä virsi on minulle hyvin läheinen. Sen suomentaja Anna-Maija Raittila oli vanhempieni läheinen ystävä ja uskonnonopettajani koulussa.
Kansainvälisen vastuun rinnalle haluan kuitenkin tänään nostaa myös vastuun kansallisella tasolla. Eurooppa ja Suomi ottavat tänä vuonna vastaan ennätysmäärän ihmisiä, jotka joutuvat pakenemaan vainoa ja väkivaltaa ja jättämään omat perinteiset asuinsijansa, kotinsa ja usein myös perheenjäsenensä kotimaahan. Pakomatka on usein vaarallinen ja fyysisesti rasittava, ja siksi näemmekin pakolaisten joukossa paljon nuoria miehiä. Perheet toivovat heidän pääsevän perille turvallisiin maihin, mahdollisesti voivan kutsua muut perheenjäsenet luokseen tai palata aikanaan takaisin kotimaahan. Olemme nähneet kuvia epätoivoisista, väsyneistä kanssaihmisistämme raja-aitojen takana odottamassa pääsyä eteenpäin turvaan. Heillä ei ole välttämättä edes ruokaa. Eräät maat ovat sulkeneet rajansa, ja ohjanneet pakolaisvirrat naapurimaihin. Euroopan on vallannut hysteria, joka on jo saanut jopa väkivaltaisia ilmenemismuotoja, viimeisin traaginen esimerkki on Ruotsin viharikokset. Eräät valtiot ja kansalaiset ovat valinneet politiikan, joka ei halua tunnistaa inhimillistä hätää ja välitöntä avuntarvetta, politiikan, jonka kovuus ja välinpitämättömyys ovat pelottavia. Julkisuudessa viitataan usein pakolaiskriisiin ja –ongelmaan, mielestäni meitä uhkaavat kuitenkin ensisijaisesti moraalinen kriisi ja rappio, jos suljemme silmämme ja korvamme. Meidän on yhdessä kannettava vastuumme sekä kansainvälisesti että kansallisesti. Meillä on siihen varaa!
On huolestuttavaa, että hallituksemme suunnittelemat leikkaukset kehitysyhteistyö-määrärahoissa kohdistuvat viime kädessä kaikkein köyhimpiin maihin ja niissä haavoittuvimmassa asemassa oleviin ryhmiin, naisiin ja lapsiin. Tutkimukset ovat yksiselitteisesti osoittaneet, että tyttöjen koulutus on avainasemassa köyhyyden hävittämisessä. Paitsi, että suunnitellut leikkaukset ovat kylmä viesti kehitysmaille, ne viestivät kansainväliselle yhteisölle maamme uudesta kehityspoliittisesta suunnasta, jonka seuraukset voivat olla erittäin vahingollisia pitkällä tähtäimellä.
The horrific experiences of the First World War led peace movements to declare ”Nie Wieder Krieg”, Never Again War. This was trampled by political developments, resulting in even more horrific human suffering. Thereafter, hopes of avoiding the catastrophe of war or armed conflict again revived. In the memorial stone of the concentration camp from the Second World War, two simple words have been carved:”Nie Wieder”. Yet, despite hope, the international community and we as individuals have once again witnessed the escalation of violence and subsequent human suffering of civilians in Europe and on other continents, and there is no clear guarantees of our learning from our previous experience. Still, there is every reason to hope that peace will eventually prevail.
Ensimmäisen maailmansodan kauhujen jälkeen rauhanliikkeet omaksuivat iskulauseen “NIE WIEDER KRIEG”. Tämä ihanne jäi poliittisten myrskyjen jalkoihin ja seurauksena oli vielä armottomampi inhimillinen kärsimys. Toisen maailmansodan jälkeen keskitysleirin muistokiveen kaiverrettiin sanat “NIE WIEDER”. Meidän velvollisuutemme on taistella sen puolesta, etteivät nämä sanat jää tyhjäksi retoriikaksi. Maailmanlaajuisena toimijana YK:lla on, puutteistaan huolimatta, tärkeä rooli maailmanrauhan säilyttämisessä. Eräistä kohtalokkaista epäonnistumisistaan huolimatta se on ainoa varteenotettava taho, ja siksi jäsenvaltioiden velvollisuus on kaikin tavoin tukea ja vahvistaa sen toimintaa. Turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenmaiden veto-oikeus tai sen käytöllä uhkaaminen on estänyt intervention silloinkin, kun kaikki merkit lähestyvästä humanitaarisesta katastrofista ovat olleet ruohonjuuritasolla nähtävissä. On muistettava, että valta tuo mukanaan myös suuren vastuun sen käytöstä.
Sodat ja konfliktit eivät ala sattumalta. Niitä edeltää aina huolellinen suunnittelu ja aina on aikaa reagoida. On olemassa kahdenlaisia päätöksentekijöitä: niitä, jotka päättävät aloittaa sodan ja niitä, jotka seuraavat sivusta tapahtumia ja väkivallan eskaloitumista. He pitävät kokouksia, kirjoittavat julkilausumia, esittävät huolestumisensa ja lopulta päättävät olla tekemättä mitään.
There are two sets of decision-makers: those, who decide to start wars and those, who follow the alarming developments, arrange diplomatic meetings, send their statements and finally, decide to do nothing.
Me voimme auttaa kriiseistä ja konflikteista toipuvia yhteiskuntia monin eri tavoin. Sortuneitten yhteisöjen humanitaarinen ja konkreettinen jälleenrakentaminen edellyttää pitkäaikaista sitoutumista, avun koordinointia ja paikallisten toimijoiden mukaanottoa alusta alkaen. Heidän panoksensa on tärkeä paikallisen omistajuuden takaamiseksi siinä vaiheessa, kun kansainväliset toimijat poistuvat maasta.
Mutta rauhaa me emme voi viedä avustuspakettina. Rauha on synnytettävä siellä, missä viha ja väkivalta ovat syntyneet ja missä niiden on annettu kasvaa ja vahvistua. Vasta konfliktin osapuolten aito halu rauhaan voi johtaa vakauteen ja kehitykseen.
How to brake the vicious circle of hatred and revenge, which so easily are transmitted to next generations? Reconstruction of broken societies is a challenge to the UN, other international actors and us. It is a long process and, when properly conducted, will stabilize the societies.
Il n’y a pas des paix sans justice
Il n’y a pas des justice sans pardon
There is no peace without justice
There is no justice without forgiveness
Ei ole olemassa rauhaa ilman oikeutta
eikä oikeutta ilman anteeksiantoa
Emme saa tuudittautua siihen uskoon, ettei holokaust voisi toistua. Kansanmurha ei ole koskaan sattuma.
Kansanmurhat tapahtuvat siksi, että on ihmisiä, jotka haluavat niitä ja ovat valmiita toimimaan, haluavat hävittää kokonaisia ihmisyhteisöjä ja tuhota niiden kulttuuriperinnön;
on olemassa ihmisiä, jotka ovat valmiita tottelemaan ja toteuttavat ne käskystä
ja lopuksi ihmisiä, jotka sallivat niiden toteutuvan.
We have to remember that genocides can happen. There will always be
people, who are planning them,
people, who are willing to conduct them, and
people, who allow them to be conducted
Meidän on muistettava, että hiljaisuuskin on yksi sanojen muoto ja toimimattomuus rikoskumppanuutta.
Silence is a form of words, inaction an act of complicity.