Viime viikon keskiviikkona juhlittiin kansainvälistä Yhdistyneiden kansakuntien päivää ympäri maailmaan. Suomessakin päivä on liputuspäivä. YK:n päivää juhlistetaan Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan eli YK:n toiminnan perustaneen dokumentin käyttöönottamisen kunniaksi. Päivä otettiin käyttöön jo vuonna 1948.
Suomen YK-liitto oli jälleen tänä vuonna mukana järjestämässä YK:n päivän monikielistä rauhan ja ihmisoikeuksien tapahtumaa Helsingin tuomiokirkossa. Monikielistä jumalanpalvelusta seurasi perinteinen kirkkokahvitus tuomiokirkon kryptassa.
Jumalanpalveluksessa teemaan liittyvän puheen piti tänä vuonna kansanedustaja, ulkoministerin rauhanvälityksen erityisedustaja Jutta Urpilainen, jonka puhe on luettavissa alla kokonaisuudessaan. Musiikistä kirkossa vastasi alakoululaisten kuoro sekä Lähde-kuoro Matti Turusen johdolla.
Jumalanpalvelukseen osallistui reilut 180 henkilöä ja kirkkokahveille niinikään parisen sataa seurakuntalaista, vapaaehtoista ja muuta väkeä. YK-liiton näyttely 'Suomalaisnaiset YK:ssa kautta aikojen' oli esillä kryptassa.
****
Jutta Urpilainen puhe YK:n päivänä 24.10.2018
Helsingin Tuomiokirkko
Päivän tekstissä puhutaan ensin raatelemisesta ja lyömisestä. Tämä kärsimyksen todellisuus näkyy päivittäin uutiskuvissa, ja jokainen ihminen kohtaa elämässään myös kärsimystä tavalla tai toisella.
Sitten teksti puhuu parantamisesta, virvoittamisesta, aamun koitosta ja kevätsateesta, jonka saamme Taivaasta. Tämä sovinnon ja yhteyden näköala avautuu uskosta, jossa me kaikki olemme yksi. Orja tai vapaa. Mies tai nainen. Näitä toivon näköaloja saamme olla etsimässä ja edistämässä kukin omassa ajassamme.
Ulkoministerin rauhanvälityksen erityisedustajana olen saanut tutustua Afrikan tilanteeseen. Kärsimyksen kertomuksiin, etenkin toivon tarinoihin. Mieleeni tulee Afrikan unionin pääkaupungissa Addis Abebassa tapaamani naisjohtajat, jotka haluavat yhdessä rakentaa konflikteista kärsineestä mantereestaan rauhan maanosaa. Mieleeni tulee Etiopiassa Etelä-Sudanin rajalla sijainneen pakolaisleirin työntekijät, jotka näkivät sotaa paenneissa lapsissa paremman tulevaisuuden rakentajia.
Tänään haluan palauttaa mieliimme myös Burundin, joka koki 90-luvulla yhden verisimmistä sisällissodista. Hutu- ja tutsiheimojen välinen ”raatelu ja lyöminen” rakensi niin vahvat viholliskuvat, että ihmisten vuorovaikutus yli heimorajojen oli lähes mahdotonta.
Kuitenkin suomalaiset kuulivat päinvastaisen todistajanlausunnon Lappeenrannan kirkkopäivillä vuonna 1997. Opiskelijapastori Emmanuel Ndikumana kertoi, että hutut ja tutsit olivat löytäneet ”parantumisen ja virvoittumisen” foorumin Bujumburan yliopiston kristillisestä opiskelijaliikkeestä. Niissä kokoontumisissa voitiin nähdä heimojen välisten jännitteiden sijaan yhteisyyteen ja menneiden rikosten sijaan tulevaisuuteen.
Tässä tuomiokirkossa ja yliopiston päärakennuksen naapurissa on luontevaa todeta, että oppilaitokset ja kirkot voivat parhaimmillaan olla yhteisyyteen ja tulevaisuuteen katsomisen paikkoja. Tämä rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivän tilaisuus on siitä hyvä esimerkki.
Hyvät kuulijat,
On hyvä nähdä kauas. On tärkeää katsoa koko ihmiskuntaa ja auttaa siellä, missä hätä on suurin. On myös hyvä nähdä lähelle. On tärkeää katsoa oman kansakuntamme ”raatelua ja lyömistä” ja tutkia oman kansamme ”parantumista ja virvoittumista”. Tähän meitä haastaa myös tasavallan presidentti Sauli Niinistön rukouspäiväjulistus, joka kiinnittää huomiomme vuoden 1918 kansalaissodan muistovuoteen.
Sadassa vuodessa olemme nousseet köyhästä ja sodan runtelemasta kansakunnasta menestyväksi kansantaloudeksi, pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi, vähiten hauraimmaksi valtioksi ja - tuoreiden tutkimusten mukaan - maailman onnellisimmaksikansaksi.
Matka ei ole ollut helppo. 20-luvun Suomi oli 2000-luvun Burundi. Kansalaissodan tragedia jatkui jokapäiväisissä kohtaamisissa, kipeinä ja katkerina muistoina, häpeän, surun ja vihan tunteina, ennakkoluuloina, ennakko-oletuksina ja eri osapuolten tarinoina, joissa voi tunnistaa viholliskuvien jälkiä.
Kansakuntana teimme monia virheitä ja monia ylilyöntejä. Suomi teki myös joitain asioita oikein. Sisällissodan jälkeiseen eheytyspolitiikkaan liittyi oppivelvollisuuden voimaansaattaminen. Kansakoulu oli koko kansan kohtaamisen foorumi. Koululaitos on ollut suomalainen menestystarina ja sosiaalisen nousun mahdollistaja. Toinen kohtaamisen foorumi oli kaikille avoin kunnallinen demokratia, joka loi toivoa myös hävinneiden äänen kuulumiselle.
Kun maailmanlaajuisesti elämme monien kansalaissotien aikaa, kohdistuu tähän Suomen tarinaan suurta kiinnostusta. ”Raatelun ja lyömisen” todellisuudessa eläville lähimmäisillemme meillä suomalaisilla on omakohtaista kerrottavaa: ”parantuminen ja virvoittuminen” on saavutettavissa. ”Aamun koitto" ja "kevätsade” ovat mahdollisia.
Meidän tarinamme köyhyydestä vaurauteen ja sisällissodasta kansakunnan eheyteen kiinnostaa. Myös meidän viestimme keinoista - osallistavasta kansanvallasta ja tasa-arvoisesta koulutuksesta - halutaan kuulla. Kuitenkin jään kysymään, mikä on ollut tuon sovinnon tien ydin. Mitä on tarvittu punaisten ja valkoisten kotiutumiseen yhteiseen kotiin, jota on yhdessä puolustettu ja rakennettu?
Yksi vastaus tämän ytimen etsinnässä on kuultu tässä tuomiokirkossa, kun entinen arkkipiispamme saarnasi eduskunnalle viimeistä kertaa itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksessa. Kari Mäkinen haastoi meitä pohtimaan Täällä Pohjantähden alla -romaanin lainausta "Silmieni tasolta katselen kaikkia".
Mielestäni siinä kiteytyy jotakin olennaista suomalaisen demokratian ja hyvinvointivaltion eetoksesta. Kaikkien näkeminen omien silmien tasolta saa meidät kuuntelemaan, mitä toisella kansalaisella on sanottavaa - ja luottamaan omaan ajatukseemme ja sanomaan sen ääneen. Silmien tasolta toisen katsominen saa meidät näkemään ainutlaatuisen arvon jokaisessa kanssaihmisessä - ja arvostamaan itseämme ja ottamaan omat lahjamme käyttöön niin arjessa, työssä kuin yhteiskunnassa.
Itse koen, että ykseydessä on syvimmillään kyse siitä, että kukin meistä tulee nähdyksi. Että meidän identiteettimme tulee nähdyksi ja tunnustetuksi. Tänä päivänä yhteiseen ihmisyyteen pitääkin mahtua niin heteroparit kuin sateenkaariperheet, niin maassasyntyneet kuin maahanmuuttaneet, niin samalla tavalla uskovat kuin eri uskoa tunnustavat.
Erilaisten identiteettien tuleminen nähdyksi on ajankohtainen poliittinen haaste. Globalisaation myötä moni kokee identiteettinsä uhatuksi. Amerikkalainen Francis Fukuyama on kirjassaan ”Identity. The Demand for Dignity and the Politics of Resentment” kirjoittanut tarpeesta kokea tunnustusta erilaisille identiteeteillemme. Hän näkee sen edellytyksenä sille, että liberaali demokratia voi selvitä populismin aallosta.
Fukuyaman mukaan emme voi poistaa sielumme halua kuulua ja tulla tunnustetuksi (thymos). Identiteettipolitiikkaa voi kuitenkin ohjata. Voimme edistää kapean kansallisuusidentiteetin sijaan kansalaisuusidentiteettiä, joka ei poissulje mitään etnisyyttä tai uskontoa mutta haastaa kaikkia myös kotoutumaan yhteiskunnan yhdenvertaisuusarvoihin ja kansalaisvelvollisuuksiin.
Hyvät kuulijat,
Palataan vielä toiseen päivän teksteistä, joka puhuu Jumalan lapsien ykseydestä, johon kuuluvat jopa oman aikansa ääripäät. Orja ja vapaa. Mies ja nainen. Usko tähän ykseyteen on radikaalia yhdenvertaisuusaatetta, jolla on yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Reilu sata vuotta sitten tämä vapahduksen teologia haastoi suomalaisia kysymään, miten kaikkien yhdenvertaisuus toteutuu "vapaiden miesten" hallitsemassa sääty-yhteiskunnassa. "Työn orjat” ja ”kapeaan rooliin ahdetut naiset” halusivat tulla nähdyksi ja ryhtyivät vaatimaan yleistä äänioikeutta. Demokratia ja laki ovat olleet väline vahvistaa rauhan ja ihmisoikeuksien toteutumista yhteiskuntien sisällä.
Sata vuotta myöhemmin saamme kysyä, miten kansalliseen demokratiaan ja lakiin perustuva yhteiskuntamme pystyy huolehtimaan rauhasta ja ihmisoikeuksista yhä keskinäisriippuvaisemmassa maailmassa. Globalisaatio. Tekoäly. Ilmastonmuutos. Muuttoliike. Kansainvälinen terrorismi. Nämä ovat esimerkkejä siitä, että kansalliset lait eivät nyt eikä tulevaisuudessa riitä turvaamaan rauhan ja ihmisoikeuksien toteutumista.
Tämä johdattaa meidät rukouspäivän kolmannen teeman eli kansainvälisen vastuun äärelle. Kohtalonkysymyksemme on, onnistummeko palauttamaan uskon monenkeskiseen yhteistyöhön ja löydämmekö valmiuden kansainvälisen oikeuden vahvistamiseen. Juuri nyt trendi näyttää vievän meitä päinvastaiseen suuntaan. YK ei saa muodostua foorumiksi, jossa kukin käy kuuluttamassa vain oman kantansa. Kansakuntien on löydettävä halunsa kuunnella ja etsiä yhteistä tahtoa ja kehitettävä kykyään tehdä kompromisseja.
Euroopan on säilytettävä uskonsa siihen, että emme halua palata "raatelua ja lyömistä" tarkoittaneeseen voimapolitiikkaan vaan valitsemme "parantumista ja virvoittumista" mukanaantuoneen yhdentymisen tien. Euroopan unionin esimerkki - kaikkine puutteineen - on inspiraation lähde myös muille. Suomessa äskettäin vieraillut EU:n korkea edustaja Federica Mogherini iloitsi Balkanin maiden välille 20 vuodessa virinneestä yhteistyöstä. Samanlaista kehitystä hän toivoi mm. Persianlahden maiden välille.
Rauhan ja ihmisoikeuksien nimissä saamme yhtyä näihin kansainvälisen yhteistyön toivomuksiin. Tänään kukin meistä voi sytyttää rukouskynttilän rauhan unelmien ja toivon kehien puolesta."