Naisten oikeudet

Naisten ja miesten välinen eriarvoisuus on maailmanlaajuisesti yhä voimakasta ja naisiin kohdistuu monenlaista syrjintää nimenomaan heidän sukupuolensa vuoksi. Monet kulttuuriset ja yhteiskunnalliset käytännöt sallivat eriarvoisen kohtelun, myös lainsäädännön kehittyminen on ollut epätasaista.

Naisten oikeuksien huomioiminen YK:ssa

Naisten epätasa-arvoiseen asemaan alettiin kiinnittää kansainvälistä huomiota 1970-luvulla. Vuonna 1972 YK julisti vuoden 1975 kansainväliseksi naisten vuodeksi. Tällöin järjestettiin ensimmäinen naisten asemaa käsitellyt maailmankonferenssi Mexico Cityssä. Kansainvälistä naisten vuotta seurasi naisten vuosikymmen (1976–1985). Tänä aikana tehtiin useita selvityksiä naisten asemasta ja oikeuksien toteutumisesta eri puolilla maailmaa.

Naisten oikeuksien vajavaisen toteutumisen tiedostaminen johti erilliseen naisten oikeuksien sopimuksen laatimiseen. Kaikkinaisen naisiin kohdistuvan syrjinnän kieltävä sopimus hyväksyttiin YK:ssa vuonna 1979. Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1986.

Naisten oikeuksien sopimus

Sopimuksen keskeinen lähtökohta on naisiin kohdistuvan syrjinnän kieltäminen. Syrjintä loukkaa tasa-arvoisten oikeuksien ja ihmisarvon kunnioittamisen periaatteita. Sopimuksessa huomioidaan myös perinteisten sukupuoliroolien rajoittava vaikutus naisten elämään ja pyritään laajentamaan naisten elämänpiiriä.

Vuonna 1992 naisten oikeuksien sopimusta täydennettiin suosituksella, jonka mukaan syrjinnän käsite sisältää myös naisiin kohdistuvan väkivallan.

Tänä päivänä yli 90 prosenttia (188 maata) YK:n jäsenvaltioista on liittynyt naisten oikeuksien sopimukseen. Sopimukseen liittyneet valtiot ovat velvoitettuja kehittämään lainsäädäntöään naisiin kohdistuvan syrjinnän poistamiseksi sekä muuttamaan kulttuurisidonnaisia tapoja naisten aseman parantamiseksi.

Sopimuksen valvonta

Naisten oikeuksien sopimuksen toimeenpanoa valvoo komitea. Komitea koostuu 23 riippumattomasta asiantuntijajäsenestä. Toimikaudella 2013-2016 mukana on suomalainen oikeustieteen professori Niklas Bruun.

Sopimukseen sitoutuneet valtiot raportoivat komitealle neljän vuoden välein siitä, miten naisten oikeudet toteutuvat eri hallinnonaloilla. Komitea antaa päätelmänsä ja suosituksensa hallitusten raporttien ja muiden tarvittavien asiakirjojen ja selvitysten käsittelemisen jälkeen.

Vuodesta 2000 lähtien komitea on voinut käynnistää myös omia tutkimuksia epäillessään, että naisten oikeuksia on loukattu systemaattisesti tai vakavasti. Myös yksityishenkilöt voivat jättää komitealle valituksia kokemistaan ihmisoikeusloukkauksista.

Naisten oikeuksien uudet haasteet

Naisten aseman ja oikeuksien parantamiseksi on tehty työtä jo yli 40 vuotta. Monia parannuksia on saatu aikaan, mutta yhä vieläkin naiset kohtaavat lukuisia oikeuksiensa loukkauksia, kaikkialla maailmassa. Erityisesti seksuaali- ja lisääntymisterveyttä koskevat oikeudet ovat nousseet kiistanalaiseen asemaan, itsemääräämisoikeus omaan kehoon sekä ehkäisypolitiikka jakavat mielipiteitä myös YK:ssa.

Pekingissä vuonna 1995 järjestetyn neljännen naisten asemaa käsitelleen maailmankonferenssin merkittävin anti, Pekingin julistus ja toimintaohjelma, linjasi kuusi keskeisintä aluetta naisten oikeuksien edistämiseksi maailmalaajuisesti. Valtiot sitoutuivat edistämään naisten tasa-arvoa, koulutusta, terveyttä, turvallisuutta, yhteiskunnallista ja taloudellista asemaa sekä mahdollisuutta osallistua päätöksentekoon. Pekingissä luvattiin taata kaikille maailman naisille ja tytöille täysimääräiset ihmisoikeudet ja perusvapaudet ilman minkäänlaista syrjintää. Tavoitteiden täysimääräisen toteutumisen eteen on edelleen tehtävä aktiivisesti työtä.

Lukuisista kansainvälisistä sitoumuksista huolimatta naisten oikeuksien kehitys on ollut epätasaista. Naisten ja miesten eriarvoisuus on yhä voimakasta ja sitä ylläpitävät monet yhteiskunnalliset ja kulttuuriset käytännöt. Useissa maissa naisiin ja tyttöihin kohdistuu laajaa syrjintää ja väkivaltaa nimenomaan heidän sukupuolensa vuoksi.

Naisten mahdollisuuksia nauttia tasavertaisesti oikeuksistaan kaventaa myös se, että kaikkien maiden kansallinen lainsäädäntö ei ole sopusoinnussa kansainvälisten ihmisoikeusasiakirjojen kanssa. Naisten eriarvoisuutta ylläpitävät myös naisiin kohdistuviin ihmisoikeusloukkauksiin puuttumattomuus, viranomaisten tietämättömyys tai välinpitämättömyys naisten oikeuksista sekä naisten tietämättömyys omista oikeuksistaan.

Naisten oikeuksien toteutuminen edellyttää valtioilta aktiivisia toimia naisten yhteiskunnallisen ja oikeudellisen aseman kohentamiseksi ja vallitsevien epäkohtien poistamiseksi. Naisten oikeuksien haasteet ovat universaaleja, ne ovat arkipäivää myös meillä Suomessa.