Kestävä kehitys - Historiaa ja toiminnan taustoja

Kestävä kehitys nousi maailmalla poliittisesti esiin ensimmäisiä kertoja jo 1980-luvun lopulla YK:n niin sanotun Bruntlandin komission raportin myötä. Komissio määritteli kestävän kehityksen sosiaaliseksi, taloudelliseksi, ympäristölliseksi ja kulttuuriseksi kehitykseksi, joka ei vaaranna tulevien sukupolvien oikeutta omaan kehitykseensä.

Jo Brundtlandin komission raportti (1987) siis määritteli, että kestävä kehitys ei ole vain ympäristöllinen asia, vaan kaikki sen osa-alueet (taloudellinen, kulttuurinen ja sosiaalinen) ovat tärkeitä. 

Seuraava tärkeä askel otetiin Brasilian Rio de Janeirossa vuonna 1992 järjestetyssä konferenssissa, jossa maailman johtajat allekirjoittivat kolme kestävän kehityksen kannalta keskeistä kansainvälistä sopimusta: ilmastosopimus, biodiversiteettisopimus ja aavikoitumisen vastainen sopimus. Riossa solmittua ilmastosopimusta täydennettiin Kioton pöytäkirjalla vuonna 1997. Pöytäkirjan hyväksyneet maat sitoutuivat vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään yhteensä viidellä prosentilla vuoden 1990 tasosta. Vaatimus koski vain rikkaita teollisuusmaita, eikä Yhdysvallat allekirjoittanut pöytäkirjaa. Vuonna 2005 voimaan astunutta pöytäkirjaa kritisoitiinkin kunnianhimon puutteesta.

Vuosituhattavoitteista kestävän kehityksen tavoitteisiin

Maailman johtajat kerääntyivät jälleen vuosituhannen vaiheessa sopimaan tulevaisuuden kehityslinjoista. Neuvottelujen tuloksena syntyi Vuosituhatjulistus, jossa ensimmäistä kertaa määriteltiin kahdeksan selkeää kehityspäämäärää, vuosituhattavoitetta. Historian menestyksekkäimmäksi köyhyyden vähentämiseen tähtääväksi kampanjaksikin kutsuttu tavoiteohjelma päättyi vuonna 2015, jolloin tavoitteiden saavuttamisen määräaika umpeutui. Kaikkia tavoitteita ei saavutettu, mutta myös paljon edistystä oli tapahtunut. Esimerkiksi köyhyys maailmasta oli puolittunut vuoteen 1990 verrattuna. Myös puhtaan veden saatavuus ja slummien olot olivat parantuneet. Vuosituhattavoitteiden haaste oli kuitenkin se, että ne keskittyivät pääosin kehittyviin maihin, eivätkä ottaneet juurikaan huomioon kehittyvissä maissa tapahtuvaa, kestämätöntä kehitystä.

Etelä-Afrikan Johannesburgissa pidetty huippukokous 2002 oli ensimmäinen Rion kokouksen (1992) seurantakokous ja siihen osallistui ennätysmäärä ihmisiä. Suomikin osallistui kokoukseen lähes satapäisen valtuuskunnan voimin. Kokouksessa löi läpi ajatus siitä, että kestävän kehityksen edistämiseen on osallistuttava valtioiden lisäksi myös muut toimijat.

Jo ennen vuosituhattavoitteiden aikarajaa (2015) oli käynyt selväksi, että kestävän kehityksen eteen on tehtävä entistä lujemmin töitä. Brasilian Rio de Janeirossa pidettiin jälleen huippukokous (niin sanottu Rio +20 -kokous), jossa valtiot päättivät, että vuosituhattavoitteiden jälkeisiä kehitystavoitteita aletaan yhdessä valmistella. Tavoitteena oli laatia ohjelma, joka ottaisi tällä kertaa kehittyvien maiden kehitystarpeet paremmin huomioon. Tavoitteita valmisteltiin YK:n historian laajimmassa prosessissa, jonka aikana kuultiin niin tavallisten kansalaisten (The World We Want) kuin asiantuntijoiden ja tietenkin jäsenvaltioiden näkemyksiä. 

Hallitustenväliset neuvottelut uudesta kehitysohjelmasta alkoivat syksyllä 2014. Yhteinen päämäärä oli, että valtiot pääsisivät sopuun kestävän kehityksen periaatteita noudattavista, ns. 'Post-2015 -tavoitteista'. Vuosien työ päättyikin juhlavasti New Yorkissa järjestetyssä huippukokouksessa syyskuussa 2015, kun YK:n jäsenmaat sopivat uudesta kestävän kehityksen toimintaohjelmasta, joka nimettiin 'Agenda2030:ksi'. Ohjelma sisältää 17 maailmanlaajuista tavoitetta, johon kaikki jäsenmaat pyrkivät vuoteen 2030 mennessä.

Kestävän kehityksen tavoitteet (Sustainable Development Goals) astuivat voimaan vuoden 2016 alussa.

Kestävän kehityksen tavoitteista luotiin tällainen ikoniseinämä, kun ne hyväksyttiin syyskuussa 2015 YK:n päämajassa New Yorkissa. Ikoniseinämä on monella tapaa muodostunut tavoitteiden värikkääksi symboliksi, jonka ihmiset ympäri maailman tunnistavat.